Varjofinlandiaa on käsitelty vuosien varrella useissa väitöskirjoissa, tutkielmissa ja esseeteoksissa. Oheinen essee, jonka on kirjoittanut opiskelija Susanna Pihlajaniemi, on alun perin laadittu keväällä 2025 Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen laitoksella osana runouden teorian opintojaksoa. Opintojakson vastuuopettajana toimii lehtori Toni Lahtinen.
Susanna Pihlajaniemi
5.7.2025
Kokeellisen suomalaisen nykyrunouden sisältö ja muoto
Suomalainen pahoinvointi teoksissa Varjofinlandia ja Toivo
Johdanto
Teoksessaan Todellisuus pahoinpiteli runon: yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunoudessa (2019) Anna Helle kirjoittaa suomalaisen nykyrunouden voivan hyvin. Hänen mukaansa suomalainen runous on ollut 2000-luvun alusta lähtien ”ennennäkemättömän monipuolista ja uutta luovaa”. Kaikki eivät kuitenkaan ole suhtautuneet suomalaiseen nykyrunouteen suopeasti. Helteen mukaan nykyrunoutta on vähätelty ja siihen on suhtauduttu ennakkoluuloisesti. (Helle 2019, 9–10.) Kenties erilaisuus pelottaa joitain myös runoudessa.
Nykyrunous puhuu yhteiskunnasta tavoilla, jotka vetoavat paitsi älyyn myös lukijan tunteisiin. Runoudessa on käsitelty muun muassa masennusta, syömishäiriöitä ja finanssikapitalismin kriisejä, jotka ovat 2000-luvun Suomessa keskeisiä ja mediassa paljon esillä olevia aiheita. Lisäksi uudessa runoudessa on usein dokumentaarista otetta, koska se etsii aiheita ja materiaalia esimerkiksi digitaalisilta alustoilta, joilla ihmiset kirjoittavat elämästään ja kokemuksistaan. (Helle 2019, 10.)
Tässä esseessä käsittelemäni teokset – Varjofinlandia ja Toivo – istuvat hyvin Helteen kuvaukseen suomalaiselle nykyrunoudelle tyypillisistä aiheista ja kertomisen tavoista. Esseessäni analysoin Varjofinlandian ja Toivon sisällöllisiä ja muodollisia piirteitä käyttäen apunani Helteen teoksista kirjoittamia artikkeleita.
Suomalainen pahoinvointi Varjofinlandiassa ja Toivossa
Varjofinlandia on Karri Kokon vuonna 2005 julkaistu teos, joka pohjautuu nettipäiväkirjoista kerättyihin otteisiin. Otteet on jäsennelty proosarunoutena eteneväksi kokonaisuudeksi tavalla, joka muodostaa teokseen oikeastaan vain yhden runon. Helle kirjoittaa, että teosta voisi pitää myös kokeellisena proosana (Helle 2019, 78). Varjofinladian sisältö on synkeän sävyinen. Teoksessa kuvataan esimerkiksi masennusta, ahdistusta, päihteitä ja itkemistä.
Toivo on Henriikka Tavin vuonna 2011 julkaistu teos, jonka keskeisiä teemoja ovat kuolema ja siihen liittyvät tunteet. Molemmat teokset esittelevät hyvinvointiyhteiskunnan varjopuolia. Varjopuoliin viittaa myös Varjofinlandia-teoksen nimi. Teos on kuin runomuotoinen kauhuversio maailman onnellisimmasta kansasta. Kuin Stranger Things -sarjan Upside Down -rinnakkaistodellisuus. Jokainen, joka on vähääkään katsonut ympärilleen (tai itseensä) tietää, että hyvinvointiyhteiskunnassakin on paljon pahoinvointia.
Kyseessä ei siis oikeasti ole irvokas fantasiamaailma, vaan ihan aito oikea todellisuus – tietystä perspektiivistä katsottuna – ei siis tietenkään koko totuus. Juuri tämä yksipuolinen perspektiivi luo käänteistodellisuuden tunnelman. Kun nostaa katseensa kirjasta hieman pidemmälle, huomaa Varjofinlandian todellisuuden elävän yhteiskuntamme laskoksissa rinnakkain monien muiden todellisuuksien kanssa.
Toivo tuo päivänvaloon erään suomalaistakin yhteiskuntaa vaivaavan ongelman eli itsemurhat. Aihe on ajankohtainen, koska Suomen itsemurhatilastot eivät tunnetusti näytä erityisen imartelevilta. Runojen puhuja vaikuttaa käsittelevän oman isänsä itsemurhasta seuranneita tunteita. Puhuja käsittelee esimerkiksi surua, vihaa ja syyllisyyttä. Jotkin itsemurhan herättämät tunteet ovat niin vaikeita, ettei niitä uskalleta edes kirjoittaa.
Varjofinlandiassa masennus taipuu runoudeksi.
En saa mitään aikaan. Olen kovin, kovin väsynyt. Olen ollut huolissani ja peloissani, mutta en ole uskaltanut edes kirjoittaa siitä. Tuli vedettyä sellainen vanhan liiton tappokänni. Oon onnellinen, mutta masentunut. Tässä vaiheessa sitä kai vaan tajuaa, että ei se aina ole ulkoisista asioista kiinni, vaan joku häiriö päässä. (Kokko 2005, 9–10.)
Teosta lukiessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten päihteiden käyttö lyöttäytyy tekstissä hyvin usein mielenterveysongelmien rinnalle. Lukija ei voi kuitenkaan tietää, ovatko masennuksen ja mahdollisen päihdeongelman kuvaukset alun perin peräisin samalta kirjoittajalta, koska eri henkilöiden kirjoitukset sekoittuvat ja sulautuvat toisiinsa. On kuitenkin kiinnostavaa pohtia tekstin ja todellisuuden vastaavuutta. Vaikka päihteidenkäytön ja mielenterveysongelmien tekstissä ilmenevä limittäisyys luo paikoitellen vaikutelman, että masennus – tai muut mielenterveysongelmat – ja päihdeongelma olisivat kuin erottamattomat kaksoset, asia ei kuitenkaan oikeasti ole näin. Häiriöiden välillä on kuitenkin yhteys, minkä vuoksi voidaan pitää kuvaavana, että päihdeongelmia käsitellään mielenterveysongelmien rinnalla.
Varjofinlandian ja Toivon muoto
Sekä Varjofinlandia että Toivo ovat julkaisumuodoltaan melko perinteisiä, koska ne ovat runokirjoja. Teosten kokeellisuus syntyy muista piirteistä. Varjofinlandian kenties olennaisin muodollinen piirre on sen kollaasimaisuus ja dokumentaarisuus. Runojen luominen ei ole vaatinut samanlaista luovaa työtä kuin runouden yleensä, vaan luovuus ilmenee kekseliäisyytenä ja kykynä järjestellä uudelleen muiden kirjoittamaa materiaalia. Materiaali on ollut jo olemassa, taiteilijan on vain tarvinnut löytää se, kerätä ja järjestellä se uudelleen. Tämä on selvä elementti, joka tekee teoksesta kokeellisen, se haastaa perinteistä luovaa kirjoitusprosessia.
Myös Toivo hyödyntää kollaasia yhtenä merkittävänä runokeinonaan. Eräässä kollaasissa listataan itsemurhan tehneiden nimiä. Helteen (2019, 199) mukaan tässä kollaasissa mainittujen nimien joukossa on myös ”rajatapauksia”
[...] kuten Juice Leskinen, joka pitkään sairastettuaan kieltäytyi lopulta elintoimintoja ylläpitävistä dialyysihoidoista, tai Sigmund Freud, joka pyysi ystäväänsä päättämään sairautensa aiheuttamat pitkälliset tuskat ja jonka kuoleman voi siis tulkita eutanasiaksi. (Helle 2019, 199–200.)
Itsemurhan tehneiden mainitseminen ”laajentaa tulkintakehystä yksittäistä perhettä kohdanneesta tragediasta yleisemmäksi sosiaaliseksi ilmiöksi” (Helle 2019, 198–199).
Itsemurhan tehneiden listaamista voisi rinnastaa myös Varjofinlandiasta tuttuun sokumentaarisuuteen.
Helteen (2019, 196–197) mukaan Toivo hyödyntää aukkoisuutta tehokkaana runokeinona.
Olet varmaan jo unohtanut millaisia pettureita, marttyyrejä ja nieleskelijöitä elävät ovat. Kaiken he kestävät, kaiken kärsivät vain jotta vainaja saisi astua syyttömänä hautaan. He voisivat olla vähän uskollisempia toisilleen ja itselleen ja suhtautua vailla silmiä niihin jotka lavastivat heidät syylli
Minä en kirjoita tätä
(Tavi 2011, 35.)
Helle tulkitsee sanan kesken jäämisen merkitsevän, että runon puhuja ikään kuin säpsähtää omia ajatuksiaan. Näkemystä tukee hänen mukaansa se, että seuraavassa säkeessä runon puhuja kertoo, ettei aiokaan kirjoittaa ajatuksiaan ylös. (Helle 2019, 196–197.)
Helteen mukaan Varjofinlandiaa voi pitää ironisena, vaikka ironian kohde ei ole aivan selvä. Hän kirjoittaa, että ”Varjofinlandia ei ole pelkästään totinen. Toisteinen ja ylenmääräisen runsas tapa, jolla teos käsittelee masennusta, synnyttää monitulkintaisia affekteja ja saa toisinaan myös koomisia sävyjä”. (Helle 2019, 88–90.) Olen samaa mieltä teoksen koomisista sävyistä. Teksti on eräänlainen valitusvirsi, joka alkaa kauan jatkuessaan tuntua koomiselta. Koomisuus liittyy siis myös toistoon, joka on sekin eräs teoksen runsaasti käytetyistä muotoseikoista (Helle 2019, 80). Koomista on myös teoksen paikoitellen ilmenevät hauskat ilmaisutavat, ajatukset ja tunteet.
Siitä tulikin mieleen, että toivon maailmanrauhaa ja haluaisin ruokkia kaikki Venäjän lesbot (Kokko 2005, 47).
Takapihan nurmikkokin vihertää jotenkin apeasti (Kokko 2005, 48).
Todellinen liskojen yö, elämä paha ja murhat mielessä muutenkin (Kokko 2005, 56).
Tällaiset teoksen kohdat tuovat tekstiin hieman vaihtelua ja yllätyselementtejä. Erityisesti maailmanrauhan toivominen ja Venäjän kaikkien lesbojen ruokkiminen edustavat teokselle poikkeuksellista valonpilkahdusta. Takapihan nurmikon kuvaaminen apeasti vihertäväksi on oiva esimerkki valitusvirsimäisyyden synnyttämästä komiikasta. Kohdassa masentunut ei ole enää vain ihminen, vaan nyt jo nurmikkokin vaikuttaa masentuneen. Kohta kuvaa myös sitä, miltä maailma voi näyttää masentuneen silmin. Kun masennus on syvää, alkavat ympäristön väritkin haalistua.
Molemmissa teoksissa synnytetään sekoitettuja tiloja puhuja-asetelman vaihteluilla. Varjofinlandiassa on monta puhujaa, koska teos on kollaasi useamman eri henkilön blogiotteista. Helle kutsuu Varjofinlandian puhujaa ”moniminäksi”. Hänen mukaansa ”moniminässä moninainen minä tekeytyy yhdeksi. Lukija voi kuitenkin paikoin havaita pieniä katkoksia kohdissa, joissa eri lähteistä otettua materiaalia on liitetty yhteen”. (Helle 2019, 79.)
Toivossa puhujan voi toisinaan ajatella olevan itsemurhan tehneen omainen, toisinaan itsemurhan tehnyt. (Helle 2019, 202–203).
Havaitsin, että molemmat käsittelemäni teokset luovat eräänlaisen pysäytetyn tilan. Varjofinlandiassa tämä on selvempää, ja Helle kutsuu teosta ”epäkatharttiseksi” (Helle 2019, 83). Tämä on nähdäkseni kokeellista suhteessa perinteisiin taiteen konventioihin. Helteen mukaan ”Varjofinlandian tunnelma on alusta loppuun raskassoutuinen, alavireinen ja lannistunut”. Draaman kaaren puuttuminen on muodollinen keino, jonka avulla pyritään kenties simuloimaan masentuneen ja ahdistuneen kokemia tunteita lukijassa. (Helle 2019, 83– 84.) Tämä tunteiden simulointi, jonkinlaisen tilan luominen, johon lukija halutaan vangita,Vtuntuu voimakkuudessaan kokeelliselta, vaikka tunteiden ja tilojen luominen eivät sinänsä ole kirjallisuudessa mitään uutta. Toivo ei ole aivan yhtä epäkatharttinen kuin Varjofinlandia, mutta sanoisin tunteiden laukaisupotentiaalin jäävän siinäkin melko pieneksi, toivo minimaaliseksi välähdykseksi. Itsemurhan seuraukset näyttäytyvät loputtomalta tuntuvana pimeänä putkena, jossa eteneminen on hidasta. Tunnelin päässä näkyy kuitenkin pieni häivähdys toivoa paremmasta huomisesta.
Lopuksi
Olen tässä esseessä analysoinut kokeellisen suomalaisen nykyrunouden piirteitä Varjofinlandiassa ja Toivossa. Käsittelemäni teokset ovat perinteiseen fyysiseen muotoon painettuja teoksia ja niiden kokeellisuus syntyykin muista elementeistä, kuten ”epäluovasta” kirjoittamisen tavasta, jota kollaasimaisuus ja dokumentaarisuus edustavat. Kokeellinen runous hyödyntää kuitenkin myös perinteisiä runokeinoja, kuten toistoa,Nmonimerkityksellisyyttä ja aukkoja. Väittäisin, että teosten kokeellisuus lisää niiden yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Esimerkiksi dokumentaarisuus ja siten todellisuuspohjaisuus lisää teosten vaikuttavuutta ja vakuuttavuutta. Teokset eivät ole täysin pelkkää taiteellista fantasiaa, vaan niissä on hyödynnetty todellisia tapahtumia ja materiaaleja. Näin kokeellinen runous näyttäytyy toimivana keinona ottaa kantaa ja tuoda esiin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan varjopuolia. Samalla kokeellinen runous myös venyttää runouden raameja ja ottaa näin osaa keskusteluun runouden ja taiteen olemuksesta.
Lähteet
Kaunokirjallisuus
Kokko, Karri 2005. Varjofinlandia. Helsinki: Poesia.
Tavi, Henriikka 2011. Toivo. Helsinki: Teos.
Tutkimus ja muut lähteet
Helle, Anna 2019. Todellisuus pahoinpiteli runon. Yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä
kokeellisessa nykyrunoudessa. Turku: Eetos.
