Mitä tapahtuu, kun varjo alkaa kirjoittaa valosta? Kun kieli avaa suunsa nielemistä varten, mutta nieleminen ei ole nälkää vaan jonkinlaista takautuvaa kirjoitusta?
Varjofinlandia ei ole maa, vaan itsensä jatkuvasti kadottava horisontti, jossa tekstin jännitteet eivät pyri vapautumaan vaan sulkeutumaan entistä tiukemmiksi solmuiksi. Kirjoitus ei etene. Se tekee ilmalukkoja, tarttuu itseensä kuin lian kemiallinen sitoutuminen ihoon. Varjofinlandia ei kerro, vaan se toistaa. Ei yksinkertaisessa mielessä, vaan siinä syklisessä, kaleidoskooppimaisessa kudelmassa, jossa muodonmuutokset eivät merkitse uutta, vaan ovat kaikuja kadonneista.
Varjofinlandia on se väri, jota ei ole paletilla. Se puhuu kieltä, joka on jo pyyhitty pois. Se rakentaa lauseita, jotka sulavat kuin suolaveistos sateessa. Sen merkitykset valuvat lattialle, tihkuvat kuin muste, joka kieltäytyy kuivumasta.
Tässä varjokirjallisuudessa yksikään lause ei halua olla loppuun kirjoitettu. Kaikki katkeaa, mutta katkeamisen jälki on kuin verihyytymä, joka ei katoa. Fragmentti ei ole mahdollisuus, vaan se on kielto. Pirstaleinen ei tarkoita hajonnutta vaan hajoamatonta.
Tässä kielessä sananvapaus tarkoittaa vain vapautta mykistyä.
Varjofinlandia on metakertomus, joka ei halua tulla metaksi. Se halveksii kaikenlaista yläkäsitettä, suurta teoriaa, mutta samalla imee ne itseensä kuin imeytysperusta. Kaikki, mikä vaikuttaa olevan irti, kiinnittyy takaisin järjestelmään tavalla, jota ei voi kontrolloida.
Kun teksti sanoo “en halua olla narratiivi”, se on jo narratiivissa. Kun teos kieltäytyy olemasta teos, se on jo osa teosten historiaa. Kun musta aukko romahtaa, se synnyttää lisää mustia aukkoja.
Mutta mitä jää jäljelle? Ei teemaa, ei juonta, ei kronologiaa. Ei yksittäistä nimeä, joka veisi kaiken. Onko jäljellä siis vain lukija? Lukija, joka ei löydä paikkaansa. Lukija, joka istuu kirjan sivuilla kuin tuolilla, joka on jo kaatumassa.
Ei Varjofinlandia ole kirjallisuutta, se on kirjallisuuden jälkeinen tila. Se on kollaasiteksti, jossa fragmentit eivät keskustele, vaan pakenevat toisiaan. Se on kielen repeämä, johon kaadetaan lisää mustetta, jotta se lakkaisi näkymästä.
Lopuksi voisi sanoa, että Varjofinlandia on olemassa vain sen verran kuin se katoaa. Se on kirjallisuuden pimeä aine, joka pitää järjestelmät koossa, mutta jota ei voi nähdä. Se ei kerro tarinoita, mutta se kirjoittaa itsensä pois.
Tämä oli vastaus, kun pyysin tekoälyä kirjoittamaan hurjan, surreallistisen, käsitteellisen, kokeellisen, kollaasimaisen, fragmentaarisen esseen Varjofinlandiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti