Vanhaa ja uutta

Perustin nettipäiväkirjan nimeltä Varjofinlandia huhtikuun puolivälissä 2005. Seuraavat kaksi kuukautta luin toisten blogeja ja poimin sieltä irrallisia lauseita, joissa kirjoittajat kuvasivat pahaa oloaan, masennustaan, addiktioitaan, yleistä kuormittumistaan. Elokuussa teos julkaistiin kirjana. Tämän blogin tarkoitus on juhlia teoksen kaksikymmenvuotista taivalta, ja kokoan siihen omaa tai toisten tekemää oheismateriaalia Varjofinlandian liepeiltä.

Ensimmäinen "kritiikki"

Melkein päivälleen kolme vuotta sitten tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Kollektiivitili Anarkisti ja aristokraatti julkaisi Instagramissa perinpohjaisen analyysin Varjofinlandiasta, teoksesta, josta ei maineestaan huolimatta ollut kirjoitettu ainuttakaan kritiikkiä. Joni Jaakolan lyhyellä johdannolla täydennetty teksti löytyy alta.

Varjofinlandia täyttää pyöreitä, onnea! Lähes päivälleen kolme vuotta sitten kirjoitin runokokoelmasta lyhyen arvion tuoreehkolle, Niklas Fermin kanssa luotsaamalleni kirjagram-tilille Anarkisti ja aristokraatti. Hämmästykseksemme runokentän kymmenottelija Karri Kokko kehui päivitystä teoksestaan vuolaasti ja huomioi, että se oli ensimmäinen varsinainen kritiikki kirjasta. Hämmentävää! Juhlavuosikritiikiä odotellessamme tässä taannoinen kirjoitukseni.

"Auta."

Karri Kokon Varjofinlandia (poEsia, 2005) on synkkä yksinpuhelu ahdistuneen ja masentuneen kansakunnan ytimestä. Jatkuvan proosarunon puhujat kärsivät niin syömishäiriöstä, päihderiippuvuudesta kuin uupumuksesta. 

Varjofinlandia on pahan olon kollektiivinen, aggressiivinen ja lamaantunut purkaus. Se on avoin terapiasessio yön pimeydessä, julkisessa vessassa, jonka sisältä paljastuukin aina uusi vessa; yksi haiseva maatuska. Kuten julkinen vessa, myös Varjofinlandia herättää samanaikaisen helpotuksen ja kuvotuksen tunteen. Molemmat ovat myös yhtä tarpeellisia.

Teos on kollaasitekniikan ja readymade-runouden sovellutus, sillä Kokko on käyttänyt blogeissa julkaistuja tekstejä materiaalinaan. Vain konteksti on häivytetty. Lajityypille ominainen ironia kuitenkin puuttuu. Kirja naurattaa kunnes hävettää, että naurattaa. Teoksen sisältämä tunnerekisteri mahdollistaa lukijan elämäntilanteesta riippuen niin etäisen ylenkatseen kuin riipaisevan samastumisen. Pahoinvointivaltiossa rikas on kohta ryysyläinen. Tumma varjo seuraa meitä jokaista.

Teoksen kieli on tiivistä. Loputon, toisteinen ja valittava mongerrus tuo mieleen proosan puolelta niin Bernhardin kuin Beckettin. Inhoarkiset parahdukset ("Yöllä oli hiki.") saavuttavat proosarunon edetessä aforistisen kirkkauden. 

"Avartuessaan huomaa hulluutensa tavanomaisuuden."

Sanomaltaan teos on edelleen ajankohtainen. Toisaalta mietin, kuinka karun kuvan ajantasaistettu Varjofinlandia antaisi nykypäivän Suomesta. Teos julkaistiin kuitenkin ennen vuoden 2008 globaalia talouskriisiä sekä siitä seurannutta lamaa ja pahoinvoinnin tsunamia. Myöskään internet ei ole enää sama. 

Teoksen nimi on monimerkityksinen. Varjofinlandia edustaa hyvinvointi-Suomen yöpuolta, varjoissa eläviä, jotka muistuttavat itsekin omia varjojaan. Mieluisin assosiaatio liittyy kuitenkin Suomen arvostetuimpaan kirjallisuuspalkintoon. Kokon kanavoimat varjoihmiset ovat runollisen realismin mestareita ja varjo-Finlandian arvoisia: 

"Tuntuu kuin olisin elänyt viimeisen / vuoden maanalaista varjoelämää hengittäen lyhyin hengähdyksin / virtuaali-ilmaa, joka tappaa minulta ilon ja valon ja kaikki / maanpäälliset keijut ja haltiat."

Joni Jaakola / Anarkisti ja aristokraatti

Poliittista teatteria

Siitäkin on jo viisitoista vuotta, kun KokoTeatteri esitti oman versionsa Varjofinlandiasta.