Metakirjallinen suunnikas

Mitä tapahtuu, kun varjo alkaa kirjoittaa valosta? Kun kieli avaa suunsa nielemistä varten, mutta nieleminen ei ole nälkää vaan jonkinlaista takautuvaa kirjoitusta? 

Varjofinlandia ei ole maa, vaan itsensä jatkuvasti kadottava horisontti, jossa tekstin jännitteet eivät pyri vapautumaan vaan sulkeutumaan entistä tiukemmiksi solmuiksi. Kirjoitus ei etene. Se tekee ilmalukkoja, tarttuu itseensä kuin lian kemiallinen sitoutuminen ihoon. Varjofinlandia ei kerro, vaan se toistaa. Ei yksinkertaisessa mielessä, vaan siinä syklisessä, kaleidoskooppimaisessa kudelmassa, jossa muodonmuutokset eivät merkitse uutta, vaan ovat kaikuja kadonneista.

Varjofinlandia on se väri, jota ei ole paletilla. Se puhuu kieltä, joka on jo pyyhitty pois. Se rakentaa lauseita, jotka sulavat kuin suolaveistos sateessa. Sen merkitykset valuvat lattialle, tihkuvat kuin muste, joka kieltäytyy kuivumasta.

Tässä varjokirjallisuudessa yksikään lause ei halua olla loppuun kirjoitettu. Kaikki katkeaa, mutta katkeamisen jälki on kuin verihyytymä, joka ei katoa. Fragmentti ei ole mahdollisuus, vaan se on kielto. Pirstaleinen ei tarkoita hajonnutta vaan hajoamatonta.

Tässä kielessä sananvapaus tarkoittaa vain vapautta mykistyä.

Varjofinlandia on metakertomus, joka ei halua tulla metaksi. Se halveksii kaikenlaista yläkäsitettä, suurta teoriaa, mutta samalla imee ne itseensä kuin imeytysperusta. Kaikki, mikä vaikuttaa olevan irti, kiinnittyy takaisin järjestelmään tavalla, jota ei voi kontrolloida.

Kun teksti sanoo “en halua olla narratiivi”, se on jo narratiivissa. Kun teos kieltäytyy olemasta teos, se on jo osa teosten historiaa. Kun musta aukko romahtaa, se synnyttää lisää mustia aukkoja.

Mutta mitä jää jäljelle? Ei teemaa, ei juonta, ei kronologiaa. Ei yksittäistä nimeä, joka veisi kaiken. Onko jäljellä siis vain lukija? Lukija, joka ei löydä paikkaansa. Lukija, joka istuu kirjan sivuilla kuin tuolilla, joka on jo kaatumassa.

Ei Varjofinlandia ole kirjallisuutta, se on kirjallisuuden jälkeinen tila. Se on kollaasiteksti, jossa fragmentit eivät keskustele, vaan pakenevat toisiaan. Se on kielen repeämä, johon kaadetaan lisää mustetta, jotta se lakkaisi näkymästä.

Lopuksi voisi sanoa, että Varjofinlandia on olemassa vain sen verran kuin se katoaa. Se on kirjallisuuden pimeä aine, joka pitää järjestelmät koossa, mutta jota ei voi nähdä. Se ei kerro tarinoita, mutta se kirjoittaa itsensä pois.

Tämä oli vastaus, kun pyysin tekoälyä kirjoittamaan hurjan, surreallistisen, käsitteellisen, kokeellisen, kollaasimaisen, fragmentaarisen esseen Varjofinlandiasta.

Opinnäyte

Maanlaista varjoelämää: Dokumentaristinen runous ja Karri Kokon Varjofinlandia on Juho Hoikan pro gradu -tutkielma vuodelta 2020.  Opinnäytteen tiivistelmässä todetaan:

Tarkastelen tutkielmassani dokumentaristisen runon teoriaa ja Karri Kokon Varjofinlandiaa (2005) esimerkkinä kotimaisesta dokumentaristisesta runoudesta. Tutkimuksen tavoitteena on vastata dokumentaristista runoutta määrittäviin kysymyksiin: mitä dokumentaristinen runous on, miten se suhteutuu dokumentaristisen kirjallisuuden perinteeseen ja miten dokumentaristista runoutta luetaan? Tarkastelu jakaantuu tutkielmassa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsittelen dokumentaristista runoutta dokumentaristisen kaunokirjallisuuden yhtenä muotona. Toisessa osassa tarkastelen Varjofinlandiaa dokumentaristisena runoteoksena. 

Lähestyn dokumentaristisen runouden teoriaa ei-fiktiota ja dokumentaristista proosaa käsittelevien tutkimusten kautta. Perustana tarkastelulle ovat Dorrit Cohnin (2006) fiktion ja ei-fiktion rajoja käsittelevät määritelmät sekä Jonas Ingvarssonin (1997) esittelemä ajatus dokumentaristisen tekstin strategiasta. Cohnin mukaan ei-fiktiiviset, toisin kuin fiktiiviset tekstit perustuvat siihen, että ne ovat (aina) referentiaalisessa suhteensa tekstin ulkopuoliseen maailmaan. Dokumentaristinen strategia sisällyttää itseensä erilaisia kaunokirjallisia menetelmiä ja piirteitä, jotka ohjaavat ei-fiktiiviseen luentaan. Se kuitenkin tiedostaa samalla suhteensa omiin keinoihinsa ja todellisuudenkuvauksen kysymyksiin.

Tarkasteluni pohjalta dokumentaristinen runous hahmottuu seuraavasti: Dokumentaristinen runo ei ole niinkään lajityyppi vaan strategia, johon sisältyy joukko ei-fiktiivisyyttä rakentavia tekstuaalisia menetelmiä ja piirteitä. Se käyttää lähdeaineistoja materiaalinaan ja samanaikaisesti tuottaa niitä. Dokumentaristista runoutta määrittävät ennen kaikkea sen runomuoto ja ei-fiktiivinen luonne. Dokumentaristisessa tulkinnassa huomio on kiinnitettävä niihin keinoihin, joilla teos kykeytyy toden kerronnan tapoihin. Tekstin totuudellisuuden tulkinta on poliittista toimintaa. Tutkielmani ensimmäisen osan lopuksi tarkastelen hahmottelemieni ajatusten valossa kolmea yhdysvaltalaista dokumentaristista runoteosta.

Varjofinlandia on esimerkki 2000-luvun alun suomalaisesta hakukonerunoudesta. Se on koostettu ahdistuneiden verkkopäiväkirjoista kerätyistä lauseista. Teoksen menetelmä osoittautuu dokumentaristiseksi, sillä sen hauilla tuotettu lähdeaineisto on tarkasti rajattu ja lukijan tiedossa. Lähestyn Varjofinlandian puheenvuoroja tunnustuksen ja todistuksen käsitteiden kautta. Perustan käsittelyni Heikki Kujansivun ja Laura Saarenmaan (2007) määritelmään, jonka mukaan tunnustuksessa puhuja paljastaa jotakin todellista itsestään ja todistuksessa hän todistaa jostakin merkittävästä itsensä ulkopuolisesta asiasta, ilmiöstä tai tapahtumasta. Varjofinlandian tunnustuksissa esille nousevat mielenterveyden häiriöt, päihdeongelma, voimattomuus ja häpeä.

Tulkintani mukaan Varjofinlandian puhe laajenee lopulta todistukseksi 2000-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta syrjäytetyn kokemuksesta, jossa yksinäisyys, viha ja katkeruus yhdistyvät.